Kirja-arvio teoksesta Leino, Eeva Maria & Leiwo, Tytti 2022: Pohjoisen alitajunnan maa. Tarina naiseuden myyteistä. Viisas elämä.
Ensimmäiset sanat:
Jos sinulla on vielä mahdollisuus hankkia tämä pukinkonttiin kenelle tahansa, varsinkin naiselle, niin hanki. Ihan jokaisen pitäisi lukea tämä. Itse tiedän, että tulen palaamaan kirjaan toistuvasti. Miksi, siitä kohta lisää. Ensin yleiskatsaus.
Vuoden parin sisään on ilmestynyt useita teoksia, jotka valottavat mm. shamanismin ja noituuden historiaa pohjoisessa kontekstissa. Jokainen näistä teoksista on omalla tavallaan ansiokas ja omaperäinen, mikä on superilahduttavaa. Tänä päivänä, tässä maailmassa, esimerkiksi luontoyhteyden merkityksestä, vanhojen tapojen muistamisesta, ylisukupolvisten traumojen käsittelystä ja muusta ”noitien huuhaasta” ei mielestäni voi puhua liikaa. Siksi monet näkökulmat ovat tarpeen. Pohjoisen alitajunnan maa edustaa intiimiä, psyykeen ja emootioihin vetoavaa suuntausta.
Pohjoisen alitajunnan maa on ilmestynyt jo 2022, mutta sain sen käsiini vasta nyt, ja olen aidosti vaikuttunut. Eeva Maria Leinon ja Tytti Leiwon tarina naiseuden myyteistä on… raastava. Hyvällä tavalla. Minä, joka olen mielestäni tehnyt nk. varjotyötä eli pureutunut sieluni syvyyksiin tutkimaan sen kaikkia olemuspuolia useita kertoja, yhä syvemmin, olen tämän teoksen äärellä jo yhdellä lukukerralla ehtinyt itkeä vuolaasti ääneen, surra, raivota, nauraa samaistumisen riemusta ( ”no shit Sherlock, been there done that, got a dozen t-shirts”)… välillä jouduin pitämään lukemisessa taukoa useita päiviä että tuntemukset tasoittuivat.
Toki olen ihminen, joka joutuu nykyään entisen 20 kirjaa/vk -tahdin sijasta harkitsemaan tarkoin mitä ja milloin luen, koska aivot jytkähtävät hyperkierroksille välittömästi, jos teos on samaistuttava, kiinnostava ja hyvin kirjoitettu. Tämä voi siis tapahtua missä tahansa chick litistä tiedekirjoihin. 😀 Silti voin kuvitella, että moni muukin tarvitsee tämän teoksen sulatteluun aikaa ja hengitystaukoja.
Itse lukeminen on vaivatonta. Teksti on upeaa. Se on runollista, yleistajuista, kutsuvaa. Vaikeidenkaan aiheiden kohdalla lukija ei tunne tulevansa syyllistetyksi, aliarvioiduksi tai tuomituksi. Saamme aidosti kulkea kirjoittajien rinnalla heidän luomaansa polkua, jonka maisemaa rakennamme yhdessä.
Teoksessa kulkee rinnakkain kaksi linjaa: tarina - satu, myytti tai vertauskuva (onko näillä oikeastaan eroa?) Pohjolan tyttären initiaatiosta, shamanistisesta matkasta Pohjolan yhdeksän portin läpi Aliseen, eli omaan sisimpäänsä hääpäivänsä aattona. Se on neidon matka naiseksi, syvän ymmärryksen synty ihmisen synnystä, Alisen, Ylisen ja Keskisen maailman tarkoituksista ja yhteydestä toisiinsa, sielun tarkoituksesta, naisen elämänkaaresta, feminiinisen voiman myyttisestä merkityksestä, luonnosta, wanhasta uskostamme… neito Pihlan kanssa matkatessamme Eeva palauttaa meidät luku luvulta tähän hetkeen, avaten kertomuksen symboliikkaa ja pohjoista mytologiaa aina katse nykyhetkessä, siinä miten voimme hyötyä syvemmästä itsetuntemuksesta juuri nyt, tässä maailmanajassa – ja miksi meidän kannattaa suoda sille asialle ajatuksia.
Jokaisen luvun lopussa, jokaisen portin avauduttua, esitetään kysymyksiä, joita pohtimalla voimme tehdä matkaa Pihlan rinnalla tietoisella tasolla. En kyennyt paneutumaan näihin kysymyksiin vielä syvemmin, pelkkä lukukokemus oli niin ravistava. Kysymykset ovat myötätuntoisia mutta syväluotaavia, ja nähdäkseni niistä tulee erinomaisia journal-hetkien tovereita, reflektoitpa sitten mieluiten kirjoittaen, puhuen tai visuaalisissa muodoissa.
Teoksen voi nähdä monella tavalla. Se voi olla intiimi itsetuntemuksen työkirja, self-help -opas, tutkimusmatka feminiiniin energiaan ja yhteen näkemykseen siitä, mitä sielu on… tai populaari, luova tietokirja pohjoisen perinteen myyttisestä maailmankuvasta ja varsinkin naisten rituaalielämästä. Sellaisena Pohjoisen alitajunnan maa nojaa vahvasti Carl Jungin analyyseihin, varsinkin arkkityyppi-teoriaan. Esoteerisemmalta puolelta tärkeimpiä lähteitä näyttävät olleen monille tuttu Clarissa Pinkola Estésin Nainen joka juoksee susien kanssa -klassikko ja muun muassa antropologi Carlos Castanedan tutuksi tekemä käsitteistö, joka kumpuaa eteläamerikkalaisesta shamanismista (tai joidenkin tiedepiireissä esitettyjen väitteiden mukaan Castanedan mielikuvituksesta). Esimerkiksi liittolainen-sanan käyttö tietyistä kasveista puhuttaessa on ilahduttava nyökkäys Castanedalle.
Kirjallisuuslista löytyy teoksen lopusta ja on muiltakin osin vahva, tarjoten hienosti lisälukemista meille, jotka putoavat maankuoren läpi samantien jonnekin hyperkiinnostusten kurimuksiin. Lähteet on myös referoitu ansiokkaasti tekstissä. Niiden ääni, joilta on lainattu, kuuluu vahvana, muttei millään tapaa peitä Leinon omaa ääntä. Vuoropuhelussa tekstin kanssa kulkee omalla äänellään suorastaan laulavana Leiwon hengittävä, väkevä ja paikoin suorastaan värisyttävä kuvitus. Kuvitus on vahvan symbolinen, mutta vaikka esoteerinen / shamanistinen symboliikka olisi vieraampaakin, kuvitus tukee tekstin sanomaa kohta kohdalta erinomaisesti. Ja se on visuaalisesti nautinnollista.
Keskustellessani Eevan kanssa alkutalvesta, hän kuvasi Pohjoisen alitajunnan maata tekijöilleenkin hyvin merkityksellisenä. Jos aiempi teos korttipakkoineen, Paluu jumalattaren luontoon, on sinulle tuttu, tätä voi ajatella sen aikuiseksi kasvaneena, jo maailmaa nähneenä versiona tai sisaruksena. Periaatteessa tämäkin teos sopii miltei kaikille, mutta arvelen että eniten siitä saa irti, jos on jo jossain määrin tutustunut ns. varjotyöhön, pohjoiseen, esim. kalevalaisen perinteen kuvaamaan maailmankuvaan ja omaan sieluunsa.
Sielun käsite olikin tässä teoksessa merkittävä ja mielenkiintoisessa asemassa. Tällä hetkellä valta-asemaa nauttivissa henkisen kehityksen suuntauksissa on tavallista nähdä sielu olemassaolomme korkeimpana ilmentymänä; puhtaana, tahrattomana, jossain määrin eteerisenä yksikkönä joka säteilee yksinomaan kirkkainta mahdollista valoa. Tällöin johtoajatus myös on, että meidän tulisi ihmisolentoina pyrkiä kohti tätä tahratonta harmoniaa, samalla kun sen täydellinen tavoittaminen on ”tavan tallaajalle” hyvin epätodennäköistä.
Pohjoisen alitajunnan maa esittää toisenlaisen sielun. Syvälle tunkeutuvista vahvoista juurista, kohdusta, verestä ja alkuäänen hurjuudesta, syntymän ja kuoleman Alisesta nousevan, voittamattoman sielun, syvimmän ja todellisimman minämme.
”Nykymaailma keskittyy enimmäkseen henkeen ja ylöspäin kohoavaan, Päivölää, jumalia ja transsendenssia tavoittelevaan työhn, mutta on unohtanut sielun kokonaan. Sielua pidetään likaisena, inhottavana, karvaisena, demonisena ja alaspäin vetävänä olemuksena, jonka kynsistä on pyristeltävä pois. Sielun olinpaikan väitetään olevan pimeä, kylmä, synkkä helvetti. Tällainen dualistinen jako heijastelee kulttuurimme kollektiivista pelkoa tunteita, villiyttä ja hallitsemattomuutta kohtaan. Se kohtelee sielua kuten se kohtelee viimeisiä ikimetsiä ja villejä petoeläimiä. [- -][S]en toivotaan olevan mahdollisimman pikainen ja kivuton tilapäinen häiriö, jotta voimme taas keskittyä ’korkeampiin’ todellisuuksiin, voimiin tai energioihin.” (Leino & Leiwo 2022, 32-33.)
Transsendentaaliset suuntaukset kuvaavat usein egoa siihen tapaan kuin Leino ja Leiwo kuvaavat sielua. Sielun Toden Tahdon ja egomme Mää Haluun -kohtausten (kuten niitä kutsun) välillä on kuitenkin suuri ero. Egomme on se osa meistä, joka kaipaa välitöntä tyydytystä nopeille mielijohteilleen, joka on epävarma ja hakee turvaa pakottamalla, manipuloimalla ja kiukuttelemalla. Ego on suuri lapsi joka haluaa hallita kaikkea, koska pelkää ettei voi hallita mitään. Sielu taas… yhdyn nyky-ymmärrykselläni hyvin pitkälti yllä siteeraamaani ajatukseen. Sielu on alkukantainen. Sielu käsittää suomalaisen perinteen piirissä kolme osaa: löyly eli fyysinen ruumissielumme, itse eli psyyke ja haltia, ”luonto”, näkymättömin, usein tuntemattomin ja väkevin osa meistä. Eevan ja Tytin kuvaama sielu tuo yhteen nämä kolme – sellainen kokonainen, eheä sielu on syvä, suuri, juureva, raaka ja rajukin, se on orgastinen huuto ja tieto siitä, että kaikki on luontaisesti hallitsematonta. Antautuminen, loveen lankeaminen, tuntemattomaan varjoisaan maailmaan astuminen vailla karttaa on ensimmäinen askel sielun todelliseen kohtaamiseen. Eikä riitä että astumme sinne kerran, vaan useimmat meistä kutsutaan tai viskataan siihen loveen yhä uudelleen. Jos uskallamme lähteä matkaan, joka kerta nousemme takaisin Keskiseen, auringon alle, varmempina, tuntien itseämme enemmän, valmiimpina parantamaan itseämme ja muita, parantamaan maailmaamme.
Toki teoksessa on sellaistakin, minkä näen hiukan eri näkökulmasta. Nämä ovat pääasiassa henkilökohtaisia asioita joihin en tässä paneudu. Sitä olen viime aikoina miettinyt paljon, miten olisi upeaa jos feminiinisen ja maskuliinisen vastakkainasettelusta ja ns. patriarkaatin vaientavasta pahuudesta voitaisiin vähitellen siirtyä ymmärtämään niin feminiinisen kuin maskuliinisen olemuspuolen ja niiden erilaisten ilmentymien ja painotusten olemassaoloa meissä kaikissa, niin yksilöissä kuin yhteisöissä. Toki on niinkin, että niin kauan kuin on kulttuureja, joissa naiselle ei sallita ääntä eikä juuri sieluakaan, on välttämätöntä herätellä nimenomaan feminiinisen voiman avautumista on, auttaa sitä vahvistumaan. Yleisesti ottaen olen kuitenkin sitä mieltä että harmonia rakentuu yhteyksien, ei erojen luomisesta. Tämä ei ole kritiikkiä Pohjoisen alitajunnan maata kohtaan, vaan enemmän yksi sen herättämistä ajatuskuluista. Ja niitä riittää.
Näillä spekseillä hädin tuskin jaksan odottaa, että Eevan ja Tytin kolmas kirja keväällä ilmestyy. Lukekaa se. Mutta lukekaa tämä ensin.
