(Julkaistu alun perin Ylvan Polku -sivustolla loka-marraskuussa 2023.)

Kirjoitan tätä tekstiä lokakuun alussa 2023. Jonkin aikaa sitten sain näynomaisen kosketuksen juuriini, joiden todellinen syvyys ja merkitys alkoi avautua kuin tiukaksi puristettu pallo ohuiksi vuoltuja puukiehkuroita.

Koko ikäni olen sanonut kysyttäessä, että kirjaimellisesti en ole kotoisin mistään. Oikeasti asia on päinvastoin. Olen elänyt koko lapsuuteni juurieni sijalla, vaikkakin tietämättä sitä. Olen ilmeisesti hyvin syvästi ja pitkältä ajalta varsinaissuomalainen, satakuntalaisilla höysteillä ja jollain satunnaisella viittauksella mm. Hattulan seudulle.

Se selittää syvän kaipuuni isovanhempani kotipaikalle, joka myytiin suvusta pois kun olin vain 8-9-vuotias ja jota surin vuosia, ehkä vieläkin. Muistan tuvan, metsän valtaamat navetanrauniot ja kallioisen maaperän kuoppiin kertyvän sadeveden. Äskettäin etsin paikan ensimmäistä kertaa G-Mapsista ja näin satelliittikuvissa talot ja kaikki. Paikalla on uudisrakennuksia, mutta vanha tupa on tallella, ja syvä tuttuuden välittyy.

Ja näin rannat. Miltei pystysuorasti mereen laskevat kalliot tuvan vieressä, maaperän jonka tunnen allani, josta uneksin ja josta näkyjä näen. Juureni, minun maani. Siellä se on, monien vartiovuorten kehystämällä paikalla. Siellä tai hyvin samankaltaisessa maisemassa olen ehkä monissa elämissä laulanut iltaisin ja myrskyjen aikaan veneille turvalliset kotiinsaapumissanat (mikä selittää sen, että ”veneiden laulaminen kotiin” tahtoo nousta runoihini usein, vaikken nuorena vielä edes ymmärtänyt miksi).

Toivon pääseväni vielä tämän syksyn aikana käymään tuolla paikalla. Tai sitten kun on oikea aika.

Tämä rysähdysmäinen juurille tulo sekä sen yhteydessä tapahtuneet asiat ja keskustelut ovat laittaneet miettimään kuka olen Rohtonaisena, millaiseen perinteeseen kiinnityn. Osittain kai tutkijataustan, osin ihan oman moninäkökulmaisen luonteeni (tai Luontoni) vuoksi olen aina kokenut suurta kiinnostusta monenlaisista kulttuureista ja kansoista, monipaikkaisuudesta ammentavia käytäntöjä kohtaan. Eklektisyys ei ole ollut minulle kirosana, eikä ajatuksetonta omimista, vaan kunnioittavaa oppimista, tekemisen kautta hahmottamista ja merkityksellistämistä.

Jo jonkin aikaa olen silti huomannut lähestyväni yhä enemmän suomensukuista tapa- ja uskomusperinnettä. Väentapaisuus on aina ollut luonnossani, ja elementtien, luonnon, paikkojen ja asioiden Väen kunnioitus minulle luontevaa. Se saa yhä enemmän painoa. Hoitaessani huomaan laulavani sanoilla, jotka tulevat syvältä jostain. Osa sanoista on omiani, osa hyvin vanhoja, ja kaikki ne ovat vahvoja. Huomaan kaivautuvani maahan, sammaleeseen, sienien keskeen; etsiväni luita ja varpuja ja marjoja ja oksia, ja vanhoja eläviä oman maaperän kiviä.

Sillä omaa maaperääni tämä on (vaikka Satakunnan puolella nyt olenkin, niin kuitenkin hyvin lähellä), ja tuntuu kovin hyvältä ja väkevältä sanoa niin. Olen vanhaa varsinaissuomalaista juurta. Kunnioitan ympärilläni olevaa Väkeä ja yhä enemmän huomaan pohjaavani maailmankatsomustani tämän kansan vanhoihin tapoihin, vaikka muiden kulttuurien vastaavat myytit ja käytännöt edelleen kiehtovatkin (ja oikeastaan näissä on niin paljon samankaltaisuuksia, että usein ajattelen kyseessä olevan hyvin samoja asioita eri käsittein).

Samalla olen tullut pohtimaan suomalaisen perinteen (tarkoittaen tässä nyt nimenomaan varsinaissuomalaista ja satakuntalaista perinnettä erityisesti ja suomensukuisten kansojen perinteitä yleisemmin) noidantapoja, eri työmenetelmiä, tehtäviä, nimityksiä ja käytäntöjä. Kuka olen siinä kehyksessä, miten olen? Alla olevan kuvan tekstit ovat Anna-Leena Siikalan teoksesta Suomalainen Shamanismi, josta tein kirja-arvion liki viimeisenä akateemisena työnäni ennen lopullista puhkikulumistani aika tarkkaan kuusi vuotta sitten. Se näemmä jopa löytyy Agricolasta vielä, ja siitä näet myös teoksen julkaisutiedot: https://agricolaverkko.fi/review/kun-loitsijat-viela-loveen-lankesivat-shamanistisen-maailmankuvan-kasikirja-2/

Kuvan sivuilla luetellaan monia eri nimityksiä, vähän tehtävien mukaan, ja tuodaan esiin se, mikä nykyäänkin on isosti ja usein tapetilla: että noidantyöläiset eivät virallisesti ottaneet työstään korvausta, mutta kuitenkin se oli heille merkittävä sivutulon lähde.

Nimityksistä ja korvausmaininnoista alan päästä seuraavanlaisiin päätelmiin. Kykyni ja taitoni käsittävät mm. näkemisen, kanavoinnin ja meedioinnin (eli näkymättömien tasojen ja tuonpuoleisen kanssa keskustelun), kyvyn tulkita menneitä ja arvioida tulevia vaihtoehtoja erilaisin työvälinein, kuten kortein – tai ilman niitä, kyvyn tehdä ja auttaa toisia matkalle Aliseen, Yliseen tai omaan itseen eli Keskiseen käyttäen rumpua, muuta välinettä ja/tai omaa ääntä. Osaan hoitaa ja puhdistaa kehoa ja energiakenttää käsin koskien, ilman kosketusta tai etäältä joko energeettisen yhteyden tai yhteyden ja työvälineiden, kuten kehärummun avulla. Kykenen puhdistamaan myös hyvin matalaenergisiä olentoja, ns. pahoja henkiä ja demoneita lähettäen ne pois epätoivotuista paikoista. Hoitomenetelmäni toimivat myös eläinten, paikkojen, esineiden yms. kohdalla. Minulla on jonkinlainen käsitys kasvien voimista, niillä hoitamisesta sekä mm. eteeristen öljyjen avulla työskentelystä. Tuoreimpana olen saanut kutsun kulkea muiden polkuaan pähkäilevien rinnalla mentorina, ”isosiskona”.

Kaiken tämän taustalla ja sisällä vaikuttavat mm.

• Tutkijamieleni: valtava tiedonhaluni, kykyni oppia nopeasti ja selvitää aina lisää lisää, kysyä, tarkastella, nähdä asioita monipuolisesti ja artikuloida niitä ulos (ainakin joskus). Tähän liittyy myös kyky ja kasvava halu auttaa myös toisia mentoroimalla heitä omalla, heille sopivalla polulla.
• Runosydämeni: kykyni oppia ja muistaa vanhoja sekä luoda uusia riimejä, lauluja, voimallisia sanojen ketjuja, usein hyvin spontaanisti, sekä sanallistaa mm. matkoja ja meditaatioita lyyrisesti, kauniin ja väkevin sanoin.
• Empaatikon kehomieleni, joka ottaa nopeasti osaa toisen olennon tuntoihin, aistien ne itsessäni, mikä helpottaa paljon mm. hoitamista ja elämäntilanteiden kartoitusta
• Miten tammikuussa alkava joogaopettajan koulutus muuntaa tätä kokonaisuutta, en edes tiedä – mutta kyseessä on vahvasti luontoyhteyttä kohti ohjaava suuntaus, joten pidän varmana että se tulee vahvistamaan ja syventämään nykyistä komboa.

Olenko siis ”noita”? Vai kenties shamaani, tietäjä, myrrysnainen, parantaja…? Voiko yksi ihminen olla tätä kaikkea, vai olenko haalimassa, omimassa liikaa? Miksi en saisi olla mitä vain, jos nämä asiat luontevasti minusta kasvavat ja virtaavat? Toistaiseksi aion hyväksyä kaiken ylläolevan sekä muut mahdollisesti avautuvat kyvyt ja polut. En toisistaan erillisinä asioina, vaan yhtenä olemuspuolten ja tehtävien piirinä:

Rohtonaisen tehtäväkenttänä.

Ja sitten, ”tehtäväkentän” myötä on vuorossa se hirveä kirosana: raha. Tai korvaus, vastine, vastalahja, palkkio… Yksi merkittävä kritiikinaihe ja yhä uudelleen esim. somessa pintaan pulpahtava keskustelu on, saako näkemisestä ym. noidantöistä ottaa rahaa. Kuten totesin, se ei kuulu suoranaisesti perinteiseen käytäntöön. Tiedossa kuitenkin on ollut, että noidan luo ei tyhjin käsin mennä, vaan taian toimimiseksi jokin vaihdon väline on ollut tarpeen.

Tulemme nykyhetkeen, länsimaiseen yhteiskuntaamme, sekä Suomeen, byrokratian kehtoon. Mulle sopisi erittäin hyvin elää metsänreunassa, jonne tarvitsevat vaeltaisivat kinttupolkuja pitkin porkkananippu toisessa, siemenperunasäkki toisessa kainalossa. Yksi istuttaisi ne perunat, toinen korjaisi katon, joku hakkaisi puut, joku nyppäisi ohikulkeissaan rikkaruohot… Elän kuitenkin tällä hetkellä kaupungissa, paikassa ja tilanteessa, jossa suurin osa tarvitsemistani hyödykkeistä on helpoiten saatavissa… rahalla. Huomattava on myös, että elämme verotusyhteiskunnassa. Olipa palkkioni yksi porkkana, työvaihto tai satasen seteli, minun tulisi maksaa siitä veroa. Kaiken vastineen verotettava arvo on siis kyettävä määrittelemään, jos toimitaan tarkalleen lain ja säädösten puitteissa. Minusta ainakin tuntuu siltä, että silloin helpoimmaksi alkaa käydä selkeä rahallinen vastine.

Entä miten suuri se saa olla? Taas tullaan kritiikin äärelle. ”Jotkut rahastaa tällä.” Tämä on minusta kaksipiippuinen asia. Koen että on kaksi ääripäätä: selkeät – anteeksi vain – huijarit, jotka joko haluavat kuvitella omaavansa kykyjä tai tietävät etteivät omaa niitä, ja tietävät myös että haastavassa tilanteessa oleva ihminen maksaa viimeiset roponsa vaikka katteettomasta lohdusta, valheista, toivosta. Toisessa päässä ovat ne, jotka aistivat, kokevat ja osaavat parantaa syvästi, ja tekevät sen täysin ilman korvausta. Syy siihen voi olla mitä tahansa siitä että he eivät tarvitse sitä, tai ovat aidosti moraalinsa ja etiikkansa puolesta sitä koulukuntaa joka kieltäytyy vastineesta.

Missä näiden äärilaitojen välissä olen minä, Sira Ylva Ilmatar, Länsi-Suomen Rohtonainen?

Se on hyvä kysymys. Olen tehnyt työtäni alkuun ilmaiseksi, sitten vapaaehtoisella korvauksella ja nykyään toiminimiyrittäjänä, jolloin rahallinen korvaus on selkein ja byrokraattisestikin helpoimmin käsiteltävä vaihtoehto. Raha on mulle haastava asia. Olen köyhtyneestä suvusta, puutteen perintö elää mussa vahvana ja murtunut kehoni on tehnyt epätodennäköisen siitä mahdollisuudesta että palaisin säännölliseen päivätyöhön. Rohtonaisen tehtävistä olen ottanut aluksi hyvin pientä, toiminimen perustettuani hiukan kohtuullisempaa korvausta. Edelleen taksani on erittäin kilpailukykyinen, mutta uskallan nyt sanoa, että minulla on väkevä tuntemus siitä, että tämän elämän aikana haluan vielä elää omalla työlläni, ja se työ on Rohtonaisen työ, mitä kaikkea siihen sitten tuleekin matkan varrella kuulumaan, näkemisestä ja hoitamisesta Rohtokirjoihin ja mentorointiin – kenties tulevaisuudessa myöa joogaohjaukseen ja vaikka seremonioiden toimittamiseen!

Syvänä myrskyävän syksyn terveisin Sira Ylva Ilmatar (synt. Sari Maarit) Östman
Länsi-Suomen Rohtonainen

Rohtonainen tuntee polut Yliseen ja Aliseen
Keskisessä rinnallasi askeltaa voin Muutokseen
Suden lailla aistit auki Vaiston ääntä kuuntelen
Korvainkärkiin Mehiläinen valaa meden keltaisen